Seuraavalle luukulle ohjattu kirjoitus

 Kuten saatoin arvata, Helsingin Sanomat ei julkaise Vieraskynä-palstalle tarjoamaani kirjoitusta tällä foorumilla. Sisältyyhän siihen myös lehden tulkitsemieni katsomusten osalta kriittiseksi tulkittavaa ainesta. Saamani vastauksen mukaan kirjoitus sopii paremmin mielipidepalstalle ja se tulisi lyhentää 3000 merkkiin ja lisäksi julkaisua ei voida taata. Tiukka on julkaisukynnys tässä tapauksessa, melko matala joidenkin muiden julkaisemisen osalta.

Luukulta luukulle, kun lähetetään lehteen kirjoitus, joka ei osu aivan linjaan. On vaikea välttää vaikutelmaa, että lehdessä on korkea kynnys toimituspoliittiseen linjaan sopivaisille asiantuntijoiden laatimille kirjoituksille, mutta avoimempi ovi paljastavammille stooreille.

Kirjoitus on seuraava:

YKSITYISYYDENSUOJA  JA NATSISMIN TORJUMINEN MORAALIN PERUSTANA

Helsingin Sanomat on julkaissut ministeri Rydmanin hävyttömiltä vaikuttavia viestejä. Onko tämä oikein vai väärin? Toisten mielestä julkaiseminen on ansiokasta, toisten mielestä alhaista journalismia.

Toimintaa arvostelevat ovat viitanneet perustuslailliseen kirjesalaisuuteen ja yksityisyydensuojaan. Nämä pätevät muihinkin kuin kirjeellisiin viesteihin. Ulkopuolisen ei ole luvallista avata suljettua kirjettä tai yksityistä muuta viestiä.

Viestin lähettäjä ei kuitenkaan siirrä salassapitovelvollisuutta viestin saajalle. Saadessaan asiattomaksi kokemansa viestin, viestin saajalla on oikeus julkistaa se. Ei ole laitonta julkaista esimerkiksi saamaansa häväistysviestiä.

Julkaisemisen oikeutuksen arvioiminen ei kuitenkaan pysähdy tähän. Oikeutettu julkaiseminen voi muuttua oikeudettomaksi, mikäli viesti esitetään vääristeltynä tai siihen liitetään osoittavia tulkintoja, jotka eivät ilmene viestistä itsestään.

Asiattomien viestien julkaisemisen tarpeellisuutta arvioidaan monin tavoin. Helsingin Sanomien toimituksen tekemä arvio on kiinnostava. Siinä vedotaan yhteiskunnalliseen merkitykseen.

Onkin yhteiskunnallista merkitystä, mikäli merkittävässä asemassa oleva poliitikko viestittää yksityisesti esimerkiksi kansanryhmiin liittyviä sortavia katsomuksia.  Yhteiskunnallinen merkitys olisi kuitenkin vaivattomampaa arvioida, mikäli viestit sisältäisivät tarkoitushakuisen suunnitelman jonkin yhteiskunnalle vaarallisen toimenpiteen toteuttamiseksi ja olisi kiistatonta, että ne ovat yhteiskunnallisia kannanottoja.

Intiimialueilla lähetettyjen viestien sisällön arvioiminen on vaativampaa. Periaatteessa hämäräperäisissä viesteissä voi olla kyse myös huonolla maulla muotoillusta itseironiasta. Jos henkilöä syytetään jostakin moitittavasta asenteesta, hän voi jossakin yksityiselämänsä keskustelussa ikään kuin pukeutua tämän asenteen edustajaksi ja kirjoittaa siihen liittyvän viestin minämuotoisena.

Pelkkä viestien julkaisemisen oikeutus ei siksi riitä viestien sisältöanalyysiksi ja sen arvioimiseksi, onko niiden julkaiseminen perusteltua. Tulisi tietää viitekehys ja tarkoitus. On selvä, että moitittavat yhteiskunnalliset näkemykset myös yksityisessä keskustelussa voivat olla julkistamisen arvoisia, mutta ei ole aivan kiistatonta, milloin henkilö on tarkoittanut viestittelynsä yhteiskunnallisten katsomusten ilmaisemiseksi. Näin kirjoittaessani en ota kantaa ministeri Rydmanin viestien julkaisemisen oikeutukseen vaan yleisempiin arviointiperusteisiin, jotka tietenkin koskevat myös tätä tapausta.

Muutama vuosi sitten kuollut akatemiaprofessori Juha Sihvola esitti Clintonin seksiskandaalia koskeneessa keskustelussa äkkiseltään oudon väitteen. Sihvolan mukaan Clintonin olisi pitänyt puolustaa yksityisyydensuojaa eikä kertoa avoimesti hairahduksestaan, joskin julkisen ja oikeudellisen paineen alaisena. Tämä oli hänen asemassaan pahempi virhe kuin itse hairahdus.

Sukupuolielämän hairahduksia on luontevampaa pitää yksityiselämän alueelle kuuluvina kuin yhteiskunnallisia näkemyksiä, mutta on paikallaan kysyä, milloin on kysymys jälkimmäisistä.

Erityisen hienovaraiseksi tämän kysymyksen tekee syystäkin kehkeytynyt keskustelu rasismista.

Äskettäin professori Sami Pihlström kirjoitti tällä palstalla aiheeseen liittyen, että keskustelu on tärkeää, koska se liittyy myös siihen arvoperustaan, joka on ollut länsimaisissa yhteiskunnissa keskeistä toisen maailmansodan jälkeen.

Asia on kuitenkin monimutkainen. Yleensä etiikan oppikirjoissa esitetään, että erityisesti Nürnbergin oikeudenkäynti merkitsi siirtymistä pykäläperusteisesta ”oikeuspositivismista”  niin sanottuun ”luonnonoikeudelliseen”,  kaikkia ihmisiä koskevaan, yhteiskunnallisia lakeja ja säädöksiä ylempään moraaliin. Väite vaikuttaa yksinkertaistukselta. Jos niin olisi menetelty, miksi olisi ollut siten, että natsirikollisia rekrytoitiin oikeudenkäynnin aikana niin itään kuin länteenkin rakentamaan uutta inhimillisempää maailmaa?

Ylipäänsä sellaisista termeistä kuin fasismi ja woke ei vallitse yleisesti hyväksyttyä kriittistä luonnehdintaa, vaan niitä käytetään helposti ideologisiin tarkoituksiin melko huonosti määriteltyinä leimakirveinä.

Aiheestakin syntyneen keskustelun kuumetessa on tärkeää pitää pää kylmänä ja antaa tilaa viileämmille asia-argumenteille.

Petri Järveläinen

filosofian dosentti