Sodanjohdollisista järjestelyistä

Luin oikeustieteilijä Kemppisen blogin, jonka otsikko oli Ylipäällikkö. Siinä muistutettiin seuraavista valtionsäännöllisesti tähdellisistä asioista. Vallitsevan järjestyksen mukaisesti tasavallan presidentti on puolustusvoimien ylipäällikkö eli toisin sanoen pääjohtaja.

Kun ”lautasista” keskustellaan, on paikallaan muistaa myös aakkoset.

Suomen tasavaltaisessa organisaatiossa armeijan ideologian johto on osoitettu demokraattisesti valitulle edushenkilölle.

Kyösti Kallio luovutti talvisodan alla itselleen kuuluneen ylipäällikköyden Mannerheimille. Syntyi kaksijohtojärjestelmä, joka tuotti niin sanotun Mikkelin hovin. Historian arvioimisen osalta tämä ei ollut huono ratkaisu. Mutta oli se myös ongelmallinenkin.

Mannerheim on hyvä esimerkki ajallemme vastaisesta johtajaihanteesta. Hän ei ollut sanottavammin käynyt korkeita kouluja; ylioppilastutkinnon jälkeen hänen muodolliset opintonsa sisälsivät kaksi vuotta arvostettua Nikolain ratsuväkikoulua, mikä merkitsee sitä, että hän eteni marsalkaksi ammispohjalta.  Hän oli vanha. Hän oli aika ulkopuolinenkin, aloittaessaan aamunsa ratsastuksella ja lyhyehköllä uimisella ja iltansa laimennetulla viskillä.

Hänestä puuttui ajankohtaisuuden taju, mutta hänellä oli menneisyyden tietoutta. Tsaarin upseerina hän ei ollut halukas hyökkäämään Pietariin, vaikka tantereella olevan komppanian päällikkönä olevalla Eino S Revolla olisi ollutkin tuo mahdollisuus sotatieteellisesti, kuten Repo on muistelmissaan valistanut.

Puuttui osaaminen, sanoittaminen, minäpystyvyys ja resilienssi. Itsearviosta ei tietoa, digitaalisesti rekisteröity varhaisen puuttumisen suunnitelma puuttui eikä laatujärjestelmästä tietoakaan.

Kun katsahtaa Mikkelissä säilytetyssä Lokissa tuonaikaista viestinjärjestelmää, poissaolollaan loistaa nykyinnovatiivinen logistiikka: parikymmentä puhelinpiuhaa. Niitä pitkin saattoi ylipäällikkö soitella, jos kiinni sai, rintamalle ja kysäistä: Voisiko herra kenraali harkita vastahyökkäystä? Pyytäisin vastauksen tunnin sisällä.

Alettiin siirtyä takaisin monarkianismiin, johon maassa on ollut hieman himoa.

Alettiin käyttää myös kirkkoa hyväksi. Ei ollut tavatonta puhua "pyhästä sodasta". Tuossa vaiheessa papeillekin avautui mahdollisuus sanoittaa.

Minusta on kansankoulutiedoilla valtiosäännöstä johtuen perusteltua, että Natossa Suomea edustaa ylipäällikkö, joka on virassaan 6 kokonaista vuotta toisin kuin tulevat ja menevät hallitukset, joiden pääministerin tehtäviin kuuluu sisäpoliittisten asioiden, mukaan lukien EU,  vakavamieliset coctail-tilaisuudet.

Natossa, joka on periaatteessa sotajärjestö ja käytännössä  ansiokas infotilaisuuksien järjestäjä,  Suomen edustajana ainakin nykyisin systeemein on perusteltua olla läsnä henkilön, jolla on päätösvalta sodasta eduskunnan suostumuksella.

Kenties tällä näkökohdalla on vaikutusta myös presidenttiehdokkaita valittaessa, ellei valtiosääntöä muuteta ennen sitä. Voimmehan me kulkeutua kohtia sitäkin vaihtoehtoa, jonka kenraali Ehnrooth ilmaisi ärrä sorahtaen: ”Mitä olisi tullut, jos olisimme nostaneet kädet pystyyn ja lausuneet, että me tahdomme rauhaa.”

Sodanjohto on ideologista toimintaa. Vaikka lautasille ahneita on vino rivi, olisiko parempi, että asiaa käsittelisi joku, jolla on monen tuki sen sijasta, että asia ulkoistettaisiin ammattilaiselle, joka Herran tähden ei ollut viime kerralla ammattilainen ja osaaja, toisin kuin hänen ympärillään parveilevat kenraalit?