Maahanmuuttajat, tilastot ja työperäinen maahanmuutto

Tilastokeskuksen mukaan Suomessa asui vuonna 2021 440 000 muualla kuin Suomessa syntynyttä henkilöä. He eivät näin olleet tulleet maahan synnytyslaitoksen vaan tullin kautta. Osuus on 8 % väestöstä. Eniten on entisestä Neuvostoliitosta (61 000) ja Ruotsista, tämän jälkeen Irakista ja Somaliasta.

Kun julkisuudessa mainitaan, että maahanmuuttajien osuus rikostilastoissa on kasvanut, on kiinnostavaa verrata tätä noin puolen miljoonan väestöryhmän mahtia rikostilastoihin.

Tilastokeskuksen raportin mukaan vuonna 2021 Suomessa ilmeni 24 000 ilmoitettua väkivaltarikosta. Näistä henkirikoksia oli 58 ja törkeitä pahoinpitelyjä 1200. Raiskausilmoituksia tehtiin 1457. Sen sijaan omaisuusrikoksia oli yli 164 000.

Ilmoitusten osalta vain osa selvitettiin.

Suomalaissyntyiset toteuttivat selvitetyistä pahoinpitelyistä 14 000 ja ulkomaalaistaustaiset 1864. Selvitetyistä seksuaalirikoksista 643 oli suomalaissyntyisten aikaansaamia ja 178 ulkomaalaistaustaisten.

Ulkomaiden kansalaiset toteuttivat sen sijaan 33 000 rikosta. Suurin ryhmä olivat virolaiset (9500).

Kommentoimattakin on ilmeistä, että jos Suomessa on puolisen miljoonaa muualla syntynyttä ja esim. tämän väestönosan pahoinpitelyosuus on 1864 tapausta ja seksuaalirikoksista 178 tapausta vuodessa, ei ulkomaalaistaustan ja henkilöön kohdistuvien rikosten välillä ole mainittavaa yhteyttä. Omaisuurikoksista käytettävissäni ei ole tilastoa.

Tästä syystä ei ole tilastollisia perusteita ulkomaalaispelkoon.

Onko perusteita luottamukseen, että muualta kuin tullin kautta suomalaisen yhteiskunnan toimijoiksi tulevilla on annettavaa hyvälle tulevaisuudelle?

Suomessa on tietysti joitakin kansainvälisiä yrityksiä, joiden työkielenä on englanti. Niiden rekrytoinnissa on hieman perifeeristä, onko tutkinto suoritettu Otaniemessä vai MIT:ssa. Mutta merkittävä osa Suomen työmarkkinoista ei edusta palkansaajan menestystä. Monet työpaikat voivat olla kansainvälisessä vertailussa kohtuullisessa asemassa, mutta eivät ne tietä erityiseen henkilökohtaiseen vaurastumiseen avaa.

Ongelma on myös se, että muilla kansainvälisen toiminnan yritysten alueella olisi hyvä omata suomenkielen taitoa ja yhteiskunnan toiminnan tuntemusta. Se edellyttää parin vuoden koulutusta. Perusopetuksen valtionosuus on koulusta riippuen noin 10 000 euroa per vuosi, joten satsaus edellyttäisi noin 20 000 euroa per henkilö per ns. työperäinen maahanmuuttaja, jotta hänellä olisi kielelliset ja yhteiskunnalliset valmiudet selviytyä suomalaisessa yhteiskunnassa.

Äskettäin Lontoonkoneessa lueskelin pienen kirjasen English History. Siinä oli pieni luku siitä, miten 1640-1807 Britanniaan kuljetettiin 3.7 miljoonaa afrikkalaista työelämän tarpeisiin. Kyseessä oli orjakauppa, mutta kaukainen muunne työperäiselle maahanmuutolle.

Vaikka nykyisin muuttaminen on vapaaehtoista, joskin olosuhteiden pakosta johtuvaa, näyttää ihmisen kohteleminen työelämän hyödykkeenä kaukaiselta ja ”sivistyneeltä” jatkumolta edellä sanotulle.

Voi olla myös niin, että tämä ideologia ei tuota suurta onnea. Niin sanottuja ”osaajia”, saksalaisia insinöörejä on aika epärealistista tänne houkutella ja muut työperäiset eivät muodosta ratkaisua vaan pikemminkin muutoksen: menemme samaan suuntaan kuin muutkin länsimaiset sivistysvaltiot – heikosti palkatut työt pyritään siirtämään muualla kuin täällä syntyneille.

Tällaisessa, mielestäni hieman epätoivoisessa tilanteessa, kannatan sitä, että joka tänne eksyy, joko synnytyslaitokselta tai tullista, tulisi kohdelluksi samoin periaattein ihmisenä. Oikeastaan en usko, että olemme monikulttuurisuuden tarpeessa. Olemme sellaisen yhteisen kulttuurin, joka sietää erilaisuutta, tarpeessa. Ja sellainenhan tulee parhain päin uskoen joskus muodostumaankin. Joko sopeudumme muutokseen, jossa erilaisilla ihmisillä on yhteinen kotimaa tai sitten hajaannumme siten, ettei yksikään sirpaloituneista ”identiteeteistä” motivoidu sellaisen yhteiskunnan ylläpitämiseen, johon on tähän asti totuttu.