Tarpeettomia ihmisiä

 

Anton Tshehovin novellissa Tarpeettomia ihmisiä vuodelta 1886 kerrotaan piirioikeudentuomari Pavel Zaikinista, joka on kesäisenä iltana saapunut huvilalleen. Perhe viettää siellä kesää, mutta Zainikilla on varaa matkustaa sinne vain toisinaan. Kaupungissa on tylsää eikä palkkakaan suo mahdollisuutta perustavat tarpeet ylittäviin huvituksiin.

Huvilalle saapuessa hän riitelee poikansa kanssa ja vastaanottaa sitten näytelmäharjoituksista saapuvan muun perheensä. Hänelle ei suoda yösijaa puolison vieressä, koska tämän väsynyt ystävätär on sen tarpeessa. Mutta kun hän etsii leposijaa sohvalta, sekin on varattu.

Zaikin menee katselemaan kesäyötä. Siellä hän tapaa puolitutun ja pohtii tämän kanssa, olisiko jossakin kapakka.

Tarpeettoman ihmisen kuvausta pidetään yhtenä 1800-luvun venäläisen kirjallisuuden keskeisenä teemana. Omalla tavallaan jo Pushkinin Jevgeni Onegin on sellainen, mutta tietysti Oblomov on perustyyppi.

Tarpeettomat ihmiset ovat usein koroilla eläviä aatelisia tai kohtuupalkkaisia virkamiehiä. He muistuttavat yhä useampaa aikalaistamme yli mediaanipalkan ansaitsevaa henkilöä, joka ei kuitenkaan palkkatyöllään rikastu.

Tarpeeton ihminen on tarpeellinen yhteiskunnan vakauden ylläpitämisen näkökulmasta. Hänen tehtävänsä ja olemisensa on sinänsä sejasama, mutta jos häntä ei olisi, tapahtuisi muutosta.

Tarpeettoman ihmisen teema on yhtä ajankohtainen kuin Gogolin Kuolleissa sieluissa kuvattu johdannaistalous.

Mutta kuta enemmän on tarpeettomia ihmisiä, sitä haavoittuvammaksi yhteiskunta käy. Ehkä Venäjän vallankumouksen yksi syy oli se, että tarpeettomien ihmisten luku oli käynyt liian suureksi.

Venäjän aatehistoriassa ei ole filosofisesti omaperäistä ajattelua. 1800-luvun puolivälin jälkeen ”venäläinen filosofia” oli saksalaista tuontitavaraa liitettynä johonkin ”mystiseksi” uskottuun traditioon. Niin sanottu sofiologinen koulukunta edusti kaikessa paatoksellisuudessaan sitä. Filosofian puuttuminen venäläisestä kulttuurista selittää sen ennustamattomuutta ja kyvyttömyyttä muutokseen.

Mutta venäläinen kirjallisuus esittää hyviä luonne- ja yhteiskunta-analyysejä. Sen alalla kulttuuri on omaperäinen, kuten myös musiikin alalla, jossa esimerkiksi Shostakovits jatkaa Tshehovin ja Gogolin perinnettä.