HENGELLINEN ELÄMÄN ASEMOITUMINEN KULTTUURISSA SE VIKKELÄTÄ ON

On julkaistu joku barometri, jonka mukaan vain puolet papeista pitää jumalanpalvelusta tärkeänä.

Ymmärrän ja en. Jos osallistujia on vähän, tilanne turhauttanee.

Siksi en ymmärrä, että käsitykseni papeista on, että he ovat sakraalihenkilöstöä. Työ on siis toimittaa palveluksia.

Juu, tiedän, että työnkuvaan uusimman ajan maailmassa kuuluu kaikenlaista muutakin kuten sielunhoitoa ja kotikäyntejä sekä erittäinkin oman työn vaativuuden itsearviointia ja osallistujamäärien tilastoraportointia.

Lisäksi on lehtijuttuja siitä, että laitetaan pyhäkköjä pääsymaksullisiksi, niiden kryptiin pizzerioita ja kirkkotiloja ”olohuoneeksi” niin sanotuille yhteisöille.

Ollaan täten kansainvälisiä.

Aivan autiutta tällainen ei kentillä kuolematonta sinänsä aiheuta.

Olin kesällä St. Paulin katedraalin messussa Lontoossa. Sanotaan, että Britanniassa kirkot ovat tyhjiä ja Westminster Abbeyhin pääsymaksu.

No, ainakin St. Paulin katedraalissa kesäisenä sunnuntai-iltana oli sadoittain seurakuntalaisia, hyvää urkumusiikkia ja aika perinnesaarna, jossa käsiteltiin Blaise Pascalin ajatusta järjelle vieraista sydämen syistä.

Runsaasti on kuitenkin vesi lainehtinut Genezaretin järvessä omankin kristikunnan historiassa vain hetkisen kestäneen elämäni aikana.

Oli aika, jolloin näillä raukoilla rajoilla päiviteltiin, miten Neuvostoliitossa kirkot oli muutettu ateismin museoiksi, uimahalleiksi, elokuvateattereiksi, hevostalleiksi ja paikallisen yhteisön olohuoneiksi.

Nyt ei päivitellä vaan pidetään tällaisia muutoksia ratkaisuna ongelmaan.

Ei ole itsellä ratkaisua ja vastitenkaan osaamista tällaisten kysymysten osalta. Ei elä mielessäni myöskään moitteen sanaa raunioilla seisovien ehdotuksiin niiltä poistumiseksi. Sen sijaan vanhassa pihvissä rintalastan alla kytee pieni hämmennys: miten ajatuksen vankeudeksi koettu muutamassa vuosikymmenessä vaihtui aika suitsait ajatuksen vapaudeksi siten, että tuli eteen the same shit but the different toilet?