Hiippa

 Katselin Mikkelin piispan virkaanvihkimistä. Hieno tilaisuus.

Facebookissa oli sen jälkeen suukopua piispanhiipoista. Ne yleensä herättävät hämmennystä ja naureskelua näissä hienoissa tilaisuuksissa.

Olisi kiinnostavaa kuulla jonkun hattujen asiantuntijan selvitys erilaisista hiipoista. Niitähän on tavattu neuvostosotilailla, mutta ilmeisesti historiassa jo antiikin ajoilta. Jaakko Elenius vainaa luonnehti melko äskettäin käyttöön otettua hiippaa feodaaliherran hatuksi.

Hänen mielessään lienee ollut se Augsburgin tunnustuksen kohta, joka käsittelee riitakysymyksiä. Siinä sanotaan, että piispoilla ei pidä olla maallista valtaa.

Muutoin alkuperäinen luterilaisuus jäi piispanviran osalta vaitonaiseksi. Tunnustuksessa esitettiin sananpalvelijan virka, joka on ”asetettu” (insititutum est). Se ei siis tämän tunnustuksen mukaan ole inhimilliseen valintaan perustuva vaan Jumalan asettama ja näin ollen tahtoma.  Ei siis virka, jota toimittaa joku, kun eivät kaikki voi,  niin sanotun "yleisen pappeuden" pohjalta, kuten 1800-luvun protestanttisessa tutkimuksessa esitettiin. Sen sijaan, joku, joka vihitään erityisesti asetettuun virkaan.

Erityistä hierarkiaa sen suhteen ei nähty. Luther esimerkiksi katsoi olevansa pappina oikeutettu vihkimään lisää pappeja. Piispoja ei tähän tarvittu.

Vanhakirkollinen piispuus alkoi kehkeytyä Uuden testamentin nuoremmissa, katolisiksi sanotuissa, kirjeissä. Syntyi sittemmin vakioitunut tulkinta niin sanotusta ”kolmisäikeisestä virasta”, jota tätäkin tulkintaa on tutkimuksessa arvosteltu.

Kenties hieman karmit kaulassa esitetty tulkinta vanhakirkollisesta virkanäkemyksestä on seuraava. On kaitsija eli episkopos, pappi eli presbyteros ja palvelija eli diakonos. Kaksi jälkimmäistä tulkitaan ensimmäisen ”säikeiksi”.

Episkopos-virka eli piispuus esitettään tässä tulkinnassa sakraalihenkilöstön ”täyteydeksi”. Käytännössä tähän virkaan vihitty oli antiikin aikana pienen yhteisen johtava pappi. Esimerkiksi Gregorios Thaumaturgoksen hiippakuntaan kuului muutama kymmenen jäsentä. Tässä virassa palveleva oli lähinnä kaupunkiseurakunnan kirkkoherraa muistuttavassa tehtävässä.

Ajan myötä virka hierarkisoitui ja alettiin viitata kleerukseen. Siihen luettiin vihkimyksen saaneet, piispat, papit, diakonit sekä alempi papisto ynnä kirkkokuorolaiset. Tämä jaottelu viittasi myös olevaisen hierarkkiseen järjestykseen.

Äskettäin kuollut John Zizioulas esitti jo vuonna 1965 julkaistussa väitöskirjassaan, että piispan ensisijainen tehtävä oli esittää Kristuksen maailmanlaaja kutsu: tulkaa kaikki. Piispa edusti siis ylimmäispapillista edustusta maailmassa.

Nykyaikaan nähden piispalla ei hengellisessä merkityksessä ollut sen ylitse meneviä tehtäviä, joita nykyisin ehtoollista eli eukaristiaa toimittavalla papilla.

Jos Zizioulaksen tulkinta pitää paikkansa, voi olla, ettei luterilaisen tunnustuksen idea piispasta erillisenä hengellisenä vihkimyksenä vaikenevana muodosta erityistä eroa vanhakirkolliseen traditioon. Mutta tämä on tietysti näkemys, joka voi herättää muunkinlaisia katsomuksia.

Vanhoissa kirkoissa vihkimykset tulkitaan siten, että niistä osallinen saa jotakin sellaista, jota hänellä ei olisi ilman vihkimystä. Kun alkuperäinen luterilaisuus ei tuntenut erityistä piispaksivihkimystä papiksivihkimisen rinnalla, voi olla, että siinä oletettiin, että pappi saa kertarysäyksellä kaikki sakraalihenkilöstölle kuuluvat asiat, joita hänellä ei olisi ilman tällaista vihkimystä.

Ajan mittaan piispojen päähineeksi tuli mitra, ruhtinaan kruunu. Se ilmaisi toisenlaisen vallan kuin maallisen olemassaoloa. Se viittasi valtakuntaan, joka ei ole tästä maailmasta.

Lännessä kaiketi mitran paikalle laitettiin hiippa. Ilmaiseeko se maalliselta vallalta toisaalle siirrettyä valtaa vai ei, voisi olla hyvä tutkimuskysymys. Onko se feodaaliherran hattu vaiko jotakin muuta?

Kiinnostavaa on, että tämä vallan symboli, hiippa, on otettu käyttöön kirkon yhteiskunnallisen ja kulttuurisen vallan radikaalisti vähentyessä. Kirkon yhteiskunnallisen vallan kulta-aikoina saattoi luterilainen piispa esiintyä paljainpäin ja rinta kaarella. Aseman heikkenemisen jälkeen on ilmaantunut aika lailla erilaisia koristeita pukimiin.

Tämä kehitys synnyttää kysymyksiä keisarin uusista vaatteista, mutta myös siitä, onko päähineeseen liittyvä koomisuuden kokemus viesti siitä, että tietystikin hengellinen elämä on naurettavaa siitä jonnekin muuanne suuntautuneiden trendien suhteen.

Kun porukka näyttää marioneteilta tai jonkun menneisyyden pelatun pelilaudan nappuloilta, ehkä se on Jumalan suurta huumoria.  Koominen kokoelma hiippapäitä yhteisessä poseerauskuvassa  on häpäisy kaikelle maalliselle mahtipontisuudelle ja pompösiteetille. Tässä visiossa koko hela katu-uskottavuus riisutaan.

Visuaalisesti hiippa on esimerkiksi siksi kummallinen, että se on niin korkealla pään yläpuolella.

Saisiko siitä hieman matalakirkollisemman ja vallan kammareisiin vähemmän viittaavan, jos siihen laittaisi reiät silmille ja aukon suulle?